Ne muuttavat etelään

Tänään jouduin ensimmäistä kertaa sulkemaan olohuoneen ikkunat. Sisälämpötila oli vihdoin tippunut + 20 asteeseen, hurraa! Syksyn aistii myös linnuista - levotonta liikehdintää, hiljaisia metsiä ja hanhien kerääntymiä. Kuuran iltapissityskin tapahtuu nykyään pimeässä. Syksyfiilistelijä hykertelee tyytyväisenä.

Tällä hetkellä päällimäisenä on mielessä viime lauantain ihanat häät! Muokkasin eilen hääkuvia ja liikutuin (taas) kyyneliin katsoessani onnellista hääparia. Kuvittelin, että en olisi häävollottaja-tyyppiä, mutta olinkin kovin väärässä tämän asian suhteen. :D Tajusin myös, että meidänkin häihin on enää vaivaiset 10 kuukautta. Toivottavasti osaan silloin pitää vollotukset jotenkuten kurissa.

Voin taas kutsua itseäni orniksi

Kuuran ja pitkien työmatkojen myötä on minun linturetkeilyni jäänyt pahasti paitsioon huhtikuun jälkeen. Vuorokaudesta on yksinkertaisesti loppunut tunnit ja viikosta päivät kesken. Olen tuntenut itseni jollakin tasolla luuseriksi. Kun on melkein kymmenen vuotta retkeillyt tyyliin "joka viikonloppu ja kaikki lomat on päästävä katsomaan lintuja", on ollut jotenkin vaisu olo, kun on vain kerran kuukaudessa päässyt ulkoiluttamaan koiran lisäksi kiikareita ja kaukoputkea. 

Kiikaroimisen puute meni jopa niin pitkälle, että aloin oireilla fyysisesti. Kun kuukauden tauon jälkeen kiikaroin liian innokkaasti petolintumuuttoa, tulin merisairaaksi. Merisairaaksi kiikaroinnista! Pah! Tätä ei tapahtunut kerran vaan jopa kaksi. Olo oli välillä niin kurja, että en voinut muuta kuin lyödä hanskat tiskiin ja mennä nukkumaan merisairautta pois. Iski epätoivo, nytkö minun kiikaroinnit on kiikaroitu. Sitten merisairaus alkoi asteittain hävitä. Mitä useampana perättäisenä päivänä kiikaroin sitä paremmaksi tuli olo.

Viime viikolla onnistuin sitten orneilemaan ilman oireita. Jess! Olimme vieläpä kolme päivää ympäriämpäri Kirkkonummea, Inkoota ja Siuntiota suohaukkojen etsimässä. Monen kuukauden tauon jälkeen tuli vihdoinkin sellainen olo, että voin kutsua itseäni taas orniksi.

Hetki ennen sadetta Laajalahdella.

Owen skouppaa arosuohaukkaa. Taustalla meidän uusin tiimimme jäsen, Harrison! Harrison on Ford-merkkinen, kuinkas muutenkaan... :D

Nuori koiras arosuohaukka on nätti ilmestys.

Kuura alkaa kohta olla aikuisen mitoissa. Täytyy kohtapuolin tehdä Kuuran kasvusta ihan oma postaus.

Saltfjärdenin lintuhulabaloo

Kurkia

ja merikotka

Oli minulla lisääkin retkikuvia, mutta pihtaan niitä vielä vähän aikaa. :)

Ilta ilman pentua

Olimme to-iltana Art goes Kapakka häppeningin kuoroiltamassa. Kuura-pentu oli jätettävä kotiin, sillä kapakkakierros hirveässä tungoksessa ei ole pienen karvapalleron paikka. Oli ihanaa pitkästä aikaa "tälläytyä", laittaa mekko ylle ja sipaista huuliin överipuna. Vaarin vanha hattukin pääsi uusiokäyttöön.

Ilta aloitettiin sushilla ja lopetettiin Vltavassa Ylioppilaskunnan matalaäänisiä laulajia kuunnelleen. Aivan huippuja! Kuorot aloittivat yhteisesityksellä senaatintorilla, josta ne levittäytyivät ympäri Helsingin kapakoita esittämään kappaleitaan puolen tunnin välein.

Kuorot koolla ja valmiina laulamaan.

 

Mutta voi sitä raastavaa Kuura-ikävää. joka alkoi ennen kuin ilta oli kunnolla edes lähtenyt käyntiin. Hirveä huoli, että onhan hauvalla varmasti kaikki hyvin, entä jos sillä on kauhea kakkahätä, onkohan sillä ikävä meitä, milloinkohan meidän pitäisi mennä kotiin... Alan ymmärtää kanaemovanhempia, jotka hermoilevat lastensa puolesta ja haluavat aina olla perillä lastensa menemisistä ja tulemisista. Olen myös ymmärtänyt, mikä on rankinta koiran omistamisessa: jatkuva huoli tuon ihanan karvapalleron hyvinvoinnista.

Kun sitten lopulta tulimme kotiin, melkein juoksin portaat ylös halimaan hauvaani. Huoli oli kuitenkin ollut aivan turha. Kuura oli ollut niin sikeässä unessa ettei ollut edes huomannut isäntäväen paluuta ja silmät ymmyrkäisinä oli yrittänyt ymmärtää emännän halipusukohtausta.

Tajunnanvirtaa

Puutarha kukoistaa, potut ja kesäkurpitsat ovat kasvaneet ylisuuriksi. 

Teenjuontini on lisääntynyt sitä tahtia, kun kelit ovat viilenneet.

Sekä auto että puhelin hajosivat. Jälkimmäinen ongelma on selvitetty, mutta auton hankinta edessä päin.

Syksyn tulo jännittää.

Kaipaan edelleenkin Lappiin ruskaretkelle.

Voisin myös oikeastaan lähteä Irlantiin.

Kuura on oikea kaunotar!

 Mainitsinko jo, että syksyn tulo jännittää?

Päivänsäde viimeinen

Minulla on kesän mittaan kasvanut kaipuu olla entistä enemmän luonnossa. Lähteä useamman päivän vaelluksille ja kiertää pitkin poikin Suomenmaata bongaillen toinen toistaan hienompia luontokohteita. Olemme viime aikoina käyneet Kuuran kanssa ahkerasti metsäretkillä. Neiti kävelee nykyään nätisti hihnassa kaupungissa, mutta metsässä hauva on pakahtua innostuksesta. Kaikkea pitäisi päästä nuuskimaan ja maistamaan ja vieläpä samanaikaisesti. Vetokoira on metsässä todellakin nimensä veroinen. Olen siis yrittänyt opettaa nätisti kulkemista, mutta toistaiseksi laihoin tuloksin.

Nämä kuvat ovat Espoon Tremanskärriltä. Paikka on pieni, mutta komea keidassuo lähellä kaupunkia. Jopa liiankin lähellä, koska Vihdintien melu kuuluu ikävästi muuten niin erämaiseen ympäristöön. Mutta se suon tuoksu! Aaah, mikään ei voita huumaavaa suorpursun tuoksua. Palasin ajatuksissa kauas Sodankylän soille, joissa ei kuulunut muuta kuin hyttysten ininää ja tuulen huminaa.

Lapin kaipuu on kova, suorastaan raastava!